Kun mikään ei ole sitä miltä näyttää,
mustavalkoisen elämän toisella puolen aukeaa värit sateenkaaren hohteessa,
jossa vangiksi kahlittu elämäni saa rauhan ja vapauden
olla kokonainen.
Elikkäs, tämä piirustus on ensimmäinen, jonka piirsin monen vuoden tauon jälkeen noin kolmisen vuotta sitten. En tosiaan ollut piirtänyt pitkiin aikoihin ja elämä keskittyi muihin asioihin kuin kynän jälkeen. Enimmäkseen töihin ja kouluun ja pirstaleiseen yksityiselämään. Sitten tapahtui jotakin ja se jokin oli uusi iso henkinen romahdus, jonka tiimoilta sen hetkinen elämäni oikeastaan pysähtyi äkisti kokonaan. Siitä alkoi pitkä ja vielä kesken oleva toipumismatka kohti eheämpää elämää ja koska itsevarmuutta siihen aikaan mittarissani oli täydet nollat, vietin aikaani paljon maaseudulla vanhempieni luona, jonne olin muuttanut takaisin sattuneista syistä. Hiljaa itsekseni ollessani aloin pohtimaan miten työstää omaa sairastumistani, miten ihmeessä saisin keinoja taistella niitä kaikkia pahoja asioita vastaan, jota mieleni sykki alituiseen päähäni. Mielikuvitus. Vuosia aiemmin olin kirjoitellut tarinaa ja piirtänyt paperille tarinan hahmoja, joista varmaan myöhemmin julkaisen täälläkin joitakin kuvia, mutta koska aika oli mennyt eteenpäin, en kokenut että sen hetkistä tarinaa olisi järkevää työstää eteenpäin, joten aloin kirjoittamaan variaatiota tuosta samasta tarinasta. Siinä missä edellinen tarinani (jota sain jopa yli 300 sivua kirjoitettua...) keskittyi pelkästään fantasia-psykologia maailmaan, tämä tarina samasta tarinan päähenkilöstä sijottui nykymaailmaan, kuvitteelliseen sellaiseen, mutta tarinan henkilö sentään asui tässä maapallossa osittain, toisin kuin edeltäjänsä, joka asui Toivonlaaksossa. En kuitenkaan koskaan, en vieläkään ole hylännyt Toivonlaakso tarinaani, se elää aina matkassani, ja jos olisin keskittynyt paremmin kirjoittamiseen, olisin ehkä saattanut päästä tässä tarinassa toiseen osaan, jossa tyttö olisi matkannut lopullisesti Toivonlaaksoon ja oikeastaan olisin sitten voinut jatkaa jo aloitettua tarinaani. Aloin kuitenkin kirjoittaa tarinaa kuvitteellisesta tarinan hahmosta, Saaga Kortelaisesta ja hänen elämästään. Onnettomasta ja täynnä pahuutta olevasta sellaisesta. Tarinassa pohdin paljon mielikuvien kautta kaikkea omaa kokemaani, tunteitani, yksinäisyyttäni. Työstin asioita ja toivoin löytäväni apukeinoa tästä tavasta. No... Tarina kuten edeltäjänsäkään ei ikinä valmistunut, mutta koska en malttanut pitää näppejäni erossa piirtämisestä silloinkaan, kun luovuuspuuska lopulta otti valtansa, aloin taas piirtämään tarinan hahmoja paperille. Sitten pikkuhiljaa asiat hieman levisi ja aloin kiinnostumaan piirtämään muunkinlaisia asioita, mutta itse tähän piirustukseen. Tämä oli ensimmäiseni pitkään aikaan ja oikeastaan ensimmäinen kunnon piirustus, jossa alkoi viimein löytymään se oma tyyli, jolla halusin piirtää. Hieman psykedeelistä, koska noh.. mikä muukaan tyyli pystyisi kuvaamaan tätä täydellisen kaoottista ja sekasortoista päätä, joka ei anna minulle hetkeäkään rauhaa ajatuksista. Olin kuin horroksessa kun piirsin tätä. Olin pitkästä aikaa jostakin innoissani, ja innokkuuteni tätä piirustusta kohtaan löytyi juuri edeltämainituista syistä; olin kerrankin löytänyt sen oman juttuni. Kuvassa on tarinan päähenkilö kahteen eri otteeseen, "todellisessa" maailmassa, eli tässä maailmassa, jossa me ihmiset elämme, toisessa hän on kaukana jossakin galaksien toisella puolen, laaksossa nimelta Toivonlaakso. Koska kuva oli ensimmäinen tämäntyylinen, se nyt on mitä on. Mutta pidin siitä ehkä sen takia niin paljon, koska muistin sen innon millä tätä oikein työstin ja annoin turhien mietiskelyjen olla ja annoin vain mennä. Äitini väitti että intoni liikkui jo maanisilla rajoilla tätä tehdessäni. No se olen minä, joten en yhtään ihmettele. Tuohon aikaan en uskaltanut vielä näyttää kenellekkään piirustuksiani muuta kuin perheenjäsenille, koska itsevarmuus piirustuksia kohtaan ja järkyttävä arkuus esittää niitä kelekkään söi minua melkein elävältä, mutta tämän piirustuksen uskalsin kuitenkin kehystää ja laittaa huoneeni seinälle; muistutukseksi että kaiken mennessä mönkään, elämässäni on sentään yksi asia, joka rauhoittaa ja tuo balanssia elämääni; piirtäminen. (tärkeiden ystävien ja perheenjäsenten ohessa tottakai!) Katselen vieläkin tätä piirustusta aivan erilaisella lämmöllä kuin muita. Tästä se lähti, ja toivottavasti vielä pitkään aikaan ei näy loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti