Paluu Amsterdamista arkeen.

Amsterdamista paluun jälkeen tällainen nivaska keskeneräisiä piirustuksia odottaa pöydällä inspiraatiota,
puhumattakaan niistä neljästä vielä aloittamattomasta piirustuksesta. 

Vondelpark ja sen luonnonläheisyys vetosivat syvästi, olisin voinut viettää kaikki päiväni pelkästään puistoissa katsellessa maisemia ja sen ympärillä pyörivää ihmisvirtaa.

Nyt voi kirjaimellisesti sanoa että lomat on lusittu ja arki on taas palannut. Työt siivoojana alkoivat taas ja siinä ohessa myös peruspohdintoni tulevaisuuden varalle. Suunnitelmissa olisi soittaa ja tiedustella opiskelupaikkaa, mutta samassa siivoushommien lähtiessä käyntiin, minulle tarjoutui myös mahdollinen paikka henkilökohtaisena avustajana 70-vuotiaalle naiselle. Naisen luona menen käymään ensi maanantaina jolloin saan tietää tästä työstä enemmän, mutta samalla kun olen innoissani siitä miten työmahdollisuudet ovat taas vähän paremmalla mallilla, (enkä todellakaan valita töistä, varsinkin jos saan tuon henkilökohtaisen avustajan paikan, olisi se juuri sitä, mitä olen toivonutkin), mutta tiedän jo etukäteen, että se tietää myös sitä, että piirustusvauhtini vähenee huomattavasti, koska enää ei ole aikaa piirtämiselle niin paljoa. Eikä toisaalta ole tällä hetkellä edes niin hirveän pakkomielteistä olotilaa saada purettua kaikkia päässä vellovia asioita paperille. Piirrän usein koska haluan paeta todellisuutta ja sitä kun en voi puhua asioista pääni sisällä kenellekkään. Tarkoittaako tämä viimeinkin sitä, että tällä hetkellä minulla ei ole mitään paettavaa, ehkäpä olen kerrankin todellisessa elämässäni  äärimmäisen onnellinen ja elämä ympärilläni on niin kuin pitää.

No mutta kuitenkin, viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todellakin yksiä mahtavimmista hetkistä aikoihin. Siskoni perhe oli käymässä Suomessa ja heidän kanssaan aikaa viettäessä ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Mitäpä muutakaan. Olen nähnyt heitä viimeksi viime lokakuussa ja miten ihanaa onkaan nähdä aina omaa rakasta isosiskoa ja hänen miestään, mutta sitten kun lisäboduksena tulee vielä kaksi maailman hurmaavinta lasta, niin ei voi muuta sanoa, kuin että aah. Sitäpaitsi oli hauskaa viettää kunnon lasten synttäreitä kun he olivat täällä Suomessa. Oma äitini oli leiponut samaa Brita-kakkua kuin mitä meidän omilla lasten synttäreillämme ja yhtä hyvää kuin se olikin silloin, nyt lisämausteena oli uudet lapset ja heidän syntymäpäiväriemunsa sekä omat muistot jostain tuolta takavuosilta kun olin itse lapsi ja sain ensimmäistä kertaa maistaa tuota Brita-kakkua. Makuaistit ovat mielestäni aika erikoisia aina silloin kun se herättää niin vahvasti muistoja menneistä ajoista. 

Samana päivänä kun siskon perhe lähti takaisin Englantiin päin, matkasimme itse miesystäväni kanssa Amsterdamiin. Uusi maa, uusi kieli, uusi kulttuuri, uusi ympäristö, uutta kaikki. Rakastuin siihen maahan ja siihen kaupunkiin.  Mieheni soitti useimpina päivinä kitaran kanssa ulkona puistoissa ja keskustan ruuhkissa omasäveltämiään kappaleita ja itse kuuntelin vähän syrjemmässä, jotta en häiritsisi tilannetta. (ainakin itse kuvittelen kokoajan, että katusoittajaa häiritsee, jos vieressä on joku innokas iilimato mukana, joka säikyttää mahdolliset kuulijat pois) Nautin katsella ihmisten reaktioita, sitä kuinka usein joku hymyili, taputti käsiään, tai näytti peukkua. Jotkut tulivat juttelemaan ja kertomaan tarinoita, jotkut halusivat kokeilla soittaa itse jotakin. Sitä riemua oli mukava seurata sivusta. Itse huomaan kuitenkin olevani sen verran erakko, että itse en uskaltaisi keskellä ihmisvirtaa avata suutani ja luritella kappaleita. Ehkä myös siksi, että en osaa myöskään soittaa mitään ja kuka nyt variksen ääntä jaksaisikaan kuunnella sellaisella meiningillä, jota mieheni saa ajottain aikaan. Enkä taida vielä kovinkaan mallikkaasti Small-talkin jaloa taitoa (varsinkaan englannin kielellä) joten minua ei haitannut yhtään olla vähän ulkopuolella tilanteista, vaikka niitä olikin niin mahtava seurata sivusta. Ensimmäisen päivän aikana koin aika radikaalin, mutta ah niin tervetulleen kulttuurishokin. IHMISET OLIVAT NIIN YSTÄVÄLLISIÄ. Monet ihmiset tulivat ihan itsestäänkin juttelemaan ja auttoivat kysyttäessä niinkin paljon, että välistä keskeyttivät oman tekemisensä ja olivat valmiita varmistamaan, että varmasti löytäisi perille minne ikinä olikaan matkalla. Kulttuurillisesti kaupunki oli aivan uskomaton. Koristeelliset hulppeat rakennukset, suuret luonnonläheiset puistot, missä oli kauniita lampialueita, ja TILAA! Vaikka puistossa olikin äärettömästä väkeä, aina oli tilaa, eikä koskaan tullut tungettelevaa tai ahdistavaa oloa siitä ihmispaljoudesta. Yksi sana kuvaa oikeastaan Amsterdamissa vietettyä aikaa; VAPAUS. Voisin lätistä Amsterdamissa viettämistä ajoista vaikka kuinka paljon, mutta enpäs kerrokkaan. Ihmisten pitäisi oikeasti itse matkustaa ja kokea se tunnelma, jonka siellä kohtaa. Järkisanat eivät koskaan voi peitota sitä tunnetta, jota jotkut asiat vain ovat. Niistä voisi puhua vaikka kuinka, mutta mikään sana ei riitä vastaamaan sitä todellisuutta, miten upeaa mikäkin oli. Joten se on ehkä vähän turhaa.